Ikkunasta ulos katsottuna ainakin kaunista. :) Aamupäivästä olikin niin harmaata kun pikku-näliksen kanssa ulkoiltiin ja tuuli kävi tosi kovasti kasvoihin. :/ Mutta kyllä tyttö nautti selvästi, kun pitkästä aikaa päästiin kunnolla pihalle telmimään! Jopa minä mahani kanssa konttailin hangessa tytön kanssa. ;)
Olin sitten ajatellut, että päiväunet tyttö saa nukkua ulkona, kun ei oo paljoa pakkasta (aamulla -5 pintaan), mutta nyt se onkin kiristynyt jo reilusti yli -12 asteen ja toi tuuli on ihan mahotonta, että pikku-nälis saakin nukkua sisällä (jos se sinne nukahtaa, viimeaikoina on ollu ongelmallista toi sisälle päiväunille käyminen...), ja mamma viettää aikaa koneella. :D Alkuperäinen suunnitelmahan oli siivota päiväunien aikaan, mutta näin kävi...
Lakanat ainakin vois vaihtaa ja järjestellä tavaroita, mutta katotaan jaksaako vaiko ei.
Raskausasiaa... 35. viikko.
Joinain päivinä tuntuu olevan veto niin pois kun touhuaa tuon pikkunäliksen kanssa, ja mininäliskin vie voimia masussa. Eilen supisteli (kivuttomasti kylläkin, onneks), ja lisäks tuntui että mahanahka repeää. Ja huomasin, että mulla varmaan kohta napa pullahtaa ulos. Nouuuuh, en taho. Nyt ollaan menossa siis 35:llä raskausviikolla. Ensi viikolla olisi sitten yliopistollisen sairaalan käynti, kerran ollaan aiemmin käyty. Ei oo ihan tavallinen vauva siellä masussa, vaan ihan erikoislaatuinen kullannuppu ja sen vuoksi sitten käymme siellä yliopistollisessa. Ensi kerralla siellä on tiedossa magneettikuvaus ja sen perusteella mietitään synnytystapaa, sektio vaiko alatie. Itse olisin alatiesynnytyksen kannalla, jos saisin valita. Mutta jos se tuottaa liikaa riskejä lapselle, niin pakkohan se on sektioon mennä sitten.
Tulevalla lapsella on siis Spina Bifida, (selkäydinhalkio) sakraalitasolla, eli todella alhaalla selkärangassa. Tämä selvisi rakenneultrassa, ja pääsimme heti keskussairaalan lastenneurologin puheille asiasta. Onneksi pääsimme, koska äitipolin lääkärit antoivat "hiukan" metsään menevää tietoa asiasta, mutta eipä niillä ole kokemusta ja tietoa tuollaisesta. Äitipolin jälkeen meillä oli tosi synkkä fiilis asiasta, mutta neurologin tapaamisen jälkeen on joka hetki tuntunut paremmalta ja elämä valoisammalta. Ja yliopistollisen käynnin jälkeen on vaan ollut vielä parempi fiilis. Oli kyllä asiantuntevaa väkeä siellä ja ne selvästi nauttivat työstään!
Joskus vaan tulee sellaisia pelkotiloja, että miten (minä) pärjään kahden pienen lapsen kanssa, joista toinen on vielä erityislapsi, etenkin jos iskä tekee pitkää päivää töissä. Mutta lupas se onneks olla alkuun aika pitkään kotona jos vaan mahdollista.
Vaikka hoitoalalla olen itse, niin silti jotenkin pelottaa jos joutuu jotain hoitotoimenpiteitä tekemään vauvalle (esim. katetrointi) tai jos lapselle tulee suntti, niin huomaako jos se ei toimikaan normaalisti?
Lopuksi...
Kyllä tässä meidän perhettä ja läheisiä on koeteltu muutenkin muutamina viime vuosina, on ollut keskenmenoja, sairauksia, kasvaimia joista selvitty, syövälle menetetty läheinen ihan viime vuoden lopulla, toiselta läheiseltä juuri leikattu syöpä tammikuussa, kuolemia ja paljon muita ongelmia... Onneksi jotain hyvääkin, pikkunälis hyvänä esimerkkinä, ja meillä parisuhde on hyvällä mallilla, sekään ei aina ole ollut niin.
Mutta itse ajattelen, että ihmiselle ei anneta enempää taakkaa mitä hän pystyy kantamaan. Koen kyllä, että olen ihmisenä vahvistunut paljonkin viimeaikojen takia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti